Ruumiista, kosketuksesta, etiikasta ja niiden suhteesta taiteeseen

Ida ho piti seuraavan puheenvuoron 28.1. 2019 Teattterikorkeakoululla osana The Pathic Body and the Uncanny in the Performing Arts and Research -seminaaria.

Ruumiista, kosketuksesta, etiikasta ja niiden suhteesta taiteen tekemiseen

Ida ho -ryhmä, johon kuuluu itseni lisäksi Satu Mäkinen ja Thomas Hamberg, on työskennellyt Ruumis ja toinen -hankkeessa reilun vuoden. Työskentely on nostanut esille hankalia kysymyksiä, joiden jakaminen tuntuu tällä hetkellä tärkeämmältä kuin taiteellisen työn esittely, joten tässä muutamia huomioita koskien ruumista, kosketusta, etiikkaa ja niiden suhdetta taiteen tekemiseen.

Kysymys ruumiista on vakava. Kun osana taiteellista toimintaa käsitellään ruumista ja kosketusta, tämä on otettava huomioon. Etenkin kun kyseessä on ryhmämuotoinen toiminta, joka on usein taiteellisen toiminnan ytimessä, olet vastuussa myös toisista. Suhteessa ruumiiseen on noudatettava erityistä tahdikkuutta, taitoa säilyttää ja kunnioittaa toisen toiseutta. Tämän mahdollistaa kunnioittava ymmärrys etäisyydestä. Taiteen yksi pyrkimys on koskettaa. Suhde kosketukseen on monitahoinen. Se että tulee kosketetuksi ei ole aina yhteydessä ruumiilliseen koskettamiseen. Fyysinen kosketus ei myöskään aina kosketa. Liiallinen ja epäsensitiivinen kosketus voi tehdä tunnottomaksi.

Ruumis on ajallinen. Reaktiot erilaisiin ruumiillisiin kokemuksiin voivat ilmetä vasta jälkikätisesti. Tämän vuoksi tehtäessä erilaisia ruumiillisia harjoitteita, opetettaessa niitä ja tuotettaessa niitä osallistujille tästä tulee olla tietoinen. Emme voi jäädä kiinni siihen, mitä tapahtuu nyt hetkellä, vaan meidän on tiedostettava jälkikätisyyden merkitys ja sen mukanaan tuoma vastuu.

Ruumista voidaan helposti stimuloida, vaikeampaa on kantaa vastuu tämän toiminnan seurauksista. Suhteessa ruumiiseen vastuun ja etiikan kysymykset ovat keskeisiä. Taidetta tehdessä ja opetettaessa voidaan virittää ruumista ääritiloihin, hakea tietoisesti horjutusta ja ruumiillisen jaksamisen rajoja, voidaan hakeutua toisiin tajunnallisiin tiloihin ja ohittaa intiimiksi koetun rajat. Kun työskennellään näin, se voi huokoistaa pintaa. Ihminen horjuu eikä ole aina tilanteen tasalla siitä, mitä hänessä tapahtuu. Tämä on vakava asia. Valta astuu kuvioihin, kun joku opettajan, asiantuntijan tai ohjaajan asemassa alkaa hyödyntämään tätä huokoistettua olemusta omiin tarkoitusperiinsä tai ei tiedosta oman toimintansa syitä ja seurauksia. Vastuun ottaminen on harvoin helppoa tai miellyttävää. Eettinen vastuu on jokaisella, mutta suhteessa valtaan se on erityisen suuri. Vastuun ottaminen koskettaa meitä. Se tuntuu ruumiissa, vaivaa, häiritsee ja velvoittaa toimimaan.

Yhtenä esimerkkinä esitystaiteessa vaikuttaa tällä hetkellä olevan suosittua se, että seksuaalisuus ja erilaiset seksuaalisuuden piiriin liittyvät tekniikat otetaan osaksi taiteen tekemistä ja taiteen opettamista. Koemme, että tähän suhtaudutaan osin pinnallisesti ja välineellisesti, ymmärtämättä millaisia seurauksia tästä voi olla. Kyse on ihmisen intiimistä ja herkästi havoittuvasta osa-alueesta. Osana tällaista taidetoimintaa seksuaalisuuden alueella tapahtuvat henkilön intiimiyttä vahingoittavat rajanylitykset eivät aina nouse sanoittamisen tai edes tietoisuuden piiriin. Kun seksuaaliset kokemukset yhdistetään taiteeseen, on osallistuvien henkilöiden vaikeampaa tunnistaa omat rajansa ja tällaisessa ruumiillisessa toiminnassa taide toimii ikään kuin turvaverkkona ja sanoittaa intiimit tapahtumat luonnolliseksi osaksi toimintaa. Pinnallinen puhe rajoista ja osallistujien mahdollisuudesta sanoa ”ei” voi olla vahingollista. Ennen kaikkea se on ymmärtämättömyyttä ruumiista. Näennäiset turvasanat, nappulat ja purkutilanteet eivät ratkaise sitä perustavanlaatuista seikkaa, että kysymys ruumista on vakava. Se tarkoittaa, että hankaliin kysymyksiin tulee pysähtyä ja kaikki kokemukset ottaa vakavasti, vaikka ne olisivat ristiriidassa omille taiteellisille tavoitteille.

Taiteen kentällä viljellään omanlaistaan kielenkäyttöä, jolla pidetään yllä myyttiä taiteilijasta. Tätä tekevät taideopetusta antavat instituutiot, kuten Taideyliopisto, opettajat, yksittäisten työryhmien ohjaajat jne. Puheiden ytimessä on taiteen tekemisen ja taiteilijan omalakinen luonne, joka eroaa arkitodellisuudesta ja jota sen säännöt eivät kosketa. Myytin ytimessä on taiteilija, joka toimii seuraavanlaisesti: hän menee rohkeasti epämukavuusalueelleen, hän koettelee omia rajojaan ja rikkoo niitä. Näin hän kehittyy paremmaksi taiteilijaksi, oikeaksi taiteilijaksi. Oikea taiteilija saa hyväksytysti työntää myös muita taiteen tekijöitä kohti heidän epämukavuusaluettaan ja kohti heidän rajojaan.

Tämä myytti mahdollistaa sen, että ihmisen ruumiillista ja henkistä itsemääräämisoikeutta voidaan rikkoa taideyhteisön sisällä hyväksytysti. Jokaisen taiteen alalla toimivan tulisi miettiä, mitä myyttejä, traditioita ja toimintatapoja itse siirtää eteenpäin ja miksi. Hiljaisuus painaa meitä ja meissä. Taide ei kuitenkaan ole koskematon. On olemassa perustavanlaatuisia oikeuksia, joita ei voi ohittaa. Taide ei ole paikka, jossa näitä oikeuksia voidaan kiertää ja ihmisten kokemukset hiljentää.

Irene Kajo & Ida ho

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s