Olet likainen huora Charme Asserdal

charme

 

”Ahdistuksen sumusta alkoivat piirtyä esiin pelon hevoset.” J. Lacan
”Lauantaimakkara on hevonen pienoiskoossa.” S. Mäkinen

1. Hevoset eivät pysty oksentamaan. Heiltä puuttuu kakomisrefleksiä säätelevä lihas vatsan yläpuolelta. Oksentaminen ei ole mahdollista ilman tätä lihasta.

2. Hevoset eivät pysty hengittämään suun kautta.

3. Hevoset pitävät rutiinista. Erityisesti rutiinista, joka koskee ruokaa: samaa ruokaa, samaan aikaan.

4. Neljä ilmestyskirjan hevosta ovat maailmanlopun symboleita – valkoinen symboloi valloitusta, musta nälänhätää, punainen sotaa ja kalpea vitsausta.

Esitykset:
to 25.4. klo 19
su 28.4. klo 19
to 2.5. klo 19
su 5.5. klo 19
ke 8.5. klo 19

Paikka: Götan maailma, Tarkk´ampujankatu 4, Helsinki

Liput: 10e

Varaukset: idaidahoho@gmail.com

Esitys on osa Koneen säätiön tukemaa hanketta Ruumis ja toinen: elettyjä mahdottomuuksia tieteen ja taiteen välissä.

Ruumiista, kosketuksesta, etiikasta ja niiden suhteesta taiteeseen

Ida ho piti seuraavan puheenvuoron 28.1. 2019 Teattterikorkeakoululla osana The Pathic Body and the Uncanny in the Performing Arts and Research -seminaaria.

Ruumiista, kosketuksesta, etiikasta ja niiden suhteesta taiteen tekemiseen

Ida ho -ryhmä, johon kuuluu itseni lisäksi Satu Mäkinen ja Thomas Hamberg, on työskennellyt Ruumis ja toinen -hankkeessa reilun vuoden. Työskentely on nostanut esille hankalia kysymyksiä, joiden jakaminen tuntuu tällä hetkellä tärkeämmältä kuin taiteellisen työn esittely, joten tässä muutamia huomioita koskien ruumista, kosketusta, etiikkaa ja niiden suhdetta taiteen tekemiseen.

Kysymys ruumiista on vakava. Kun osana taiteellista toimintaa käsitellään ruumista ja kosketusta, tämä on otettava huomioon. Etenkin kun kyseessä on ryhmämuotoinen toiminta, joka on usein taiteellisen toiminnan ytimessä, olet vastuussa myös toisista. Suhteessa ruumiiseen on noudatettava erityistä tahdikkuutta, taitoa säilyttää ja kunnioittaa toisen toiseutta. Tämän mahdollistaa kunnioittava ymmärrys etäisyydestä. Taiteen yksi pyrkimys on koskettaa. Suhde kosketukseen on monitahoinen. Se että tulee kosketetuksi ei ole aina yhteydessä ruumiilliseen koskettamiseen. Fyysinen kosketus ei myöskään aina kosketa. Liiallinen ja epäsensitiivinen kosketus voi tehdä tunnottomaksi.

Ruumis on ajallinen. Reaktiot erilaisiin ruumiillisiin kokemuksiin voivat ilmetä vasta jälkikätisesti. Tämän vuoksi tehtäessä erilaisia ruumiillisia harjoitteita, opetettaessa niitä ja tuotettaessa niitä osallistujille tästä tulee olla tietoinen. Emme voi jäädä kiinni siihen, mitä tapahtuu nyt hetkellä, vaan meidän on tiedostettava jälkikätisyyden merkitys ja sen mukanaan tuoma vastuu.

Ruumista voidaan helposti stimuloida, vaikeampaa on kantaa vastuu tämän toiminnan seurauksista. Suhteessa ruumiiseen vastuun ja etiikan kysymykset ovat keskeisiä. Taidetta tehdessä ja opetettaessa voidaan virittää ruumista ääritiloihin, hakea tietoisesti horjutusta ja ruumiillisen jaksamisen rajoja, voidaan hakeutua toisiin tajunnallisiin tiloihin ja ohittaa intiimiksi koetun rajat. Kun työskennellään näin, se voi huokoistaa pintaa. Ihminen horjuu eikä ole aina tilanteen tasalla siitä, mitä hänessä tapahtuu. Tämä on vakava asia. Valta astuu kuvioihin, kun joku opettajan, asiantuntijan tai ohjaajan asemassa alkaa hyödyntämään tätä huokoistettua olemusta omiin tarkoitusperiinsä tai ei tiedosta oman toimintansa syitä ja seurauksia. Vastuun ottaminen on harvoin helppoa tai miellyttävää. Eettinen vastuu on jokaisella, mutta suhteessa valtaan se on erityisen suuri. Vastuun ottaminen koskettaa meitä. Se tuntuu ruumiissa, vaivaa, häiritsee ja velvoittaa toimimaan.

Yhtenä esimerkkinä esitystaiteessa vaikuttaa tällä hetkellä olevan suosittua se, että seksuaalisuus ja erilaiset seksuaalisuuden piiriin liittyvät tekniikat otetaan osaksi taiteen tekemistä ja taiteen opettamista. Koemme, että tähän suhtaudutaan osin pinnallisesti ja välineellisesti, ymmärtämättä millaisia seurauksia tästä voi olla. Kyse on ihmisen intiimistä ja herkästi havoittuvasta osa-alueesta. Osana tällaista taidetoimintaa seksuaalisuuden alueella tapahtuvat henkilön intiimiyttä vahingoittavat rajanylitykset eivät aina nouse sanoittamisen tai edes tietoisuuden piiriin. Kun seksuaaliset kokemukset yhdistetään taiteeseen, on osallistuvien henkilöiden vaikeampaa tunnistaa omat rajansa ja tällaisessa ruumiillisessa toiminnassa taide toimii ikään kuin turvaverkkona ja sanoittaa intiimit tapahtumat luonnolliseksi osaksi toimintaa. Pinnallinen puhe rajoista ja osallistujien mahdollisuudesta sanoa ”ei” voi olla vahingollista. Ennen kaikkea se on ymmärtämättömyyttä ruumiista. Näennäiset turvasanat, nappulat ja purkutilanteet eivät ratkaise sitä perustavanlaatuista seikkaa, että kysymys ruumista on vakava. Se tarkoittaa, että hankaliin kysymyksiin tulee pysähtyä ja kaikki kokemukset ottaa vakavasti, vaikka ne olisivat ristiriidassa omille taiteellisille tavoitteille.

Taiteen kentällä viljellään omanlaistaan kielenkäyttöä, jolla pidetään yllä myyttiä taiteilijasta. Tätä tekevät taideopetusta antavat instituutiot, kuten Taideyliopisto, opettajat, yksittäisten työryhmien ohjaajat jne. Puheiden ytimessä on taiteen tekemisen ja taiteilijan omalakinen luonne, joka eroaa arkitodellisuudesta ja jota sen säännöt eivät kosketa. Myytin ytimessä on taiteilija, joka toimii seuraavanlaisesti: hän menee rohkeasti epämukavuusalueelleen, hän koettelee omia rajojaan ja rikkoo niitä. Näin hän kehittyy paremmaksi taiteilijaksi, oikeaksi taiteilijaksi. Oikea taiteilija saa hyväksytysti työntää myös muita taiteen tekijöitä kohti heidän epämukavuusaluettaan ja kohti heidän rajojaan.

Tämä myytti mahdollistaa sen, että ihmisen ruumiillista ja henkistä itsemääräämisoikeutta voidaan rikkoa taideyhteisön sisällä hyväksytysti. Jokaisen taiteen alalla toimivan tulisi miettiä, mitä myyttejä, traditioita ja toimintatapoja itse siirtää eteenpäin ja miksi. Hiljaisuus painaa meitä ja meissä. Taide ei kuitenkaan ole koskematon. On olemassa perustavanlaatuisia oikeuksia, joita ei voi ohittaa. Taide ei ole paikka, jossa näitä oikeuksia voidaan kiertää ja ihmisten kokemukset hiljentää.

Irene Kajo & Ida ho

Ihminen osana maailman aikakerrostumia /

Ihminen lajina on kehittynyt ihmisapinasta itseään kontrolloivaksi ja tiedostavaksi subjektiksi. Tämän kehityksen ensimmäinen dokumentoitavissa ollut jälki löydettiin Anhuin vuoristosta Ranskasta varhaisimmasta ihmisen tekemäksi tunnustetusta luolamaalauksesta, jota yleisesti kutsutaan nimellä takaperin kävelevän karhun jäljet 3453eaa. Tämän maalauksen kautta pystyttiin paikallistamaan kehityskulku, jossa ihminen osana maailman aikakerrostumia jätti pysyvän jäljen, jota eri geologiset kaudet eivät pystyneet hävittämään. Martin Freulich esitteli jo vuonna 1870 teorian kuulussa maailman jäsennystä käsittelevässä tutkimussarjassa Anhuin maalauksia ja totesi Ihminen jätti jäljen, joka yhdisti hänet osaksi eri aikakerrostumia. Tämä ihmisen kerrostuksellisuus ajassa tuli näkyväksi tämän näkyvän jäljen kautta (1870, 435). Freulichin kommentti on edelleen ajankohtainen.

Vaikka subjektin yleisesti sanotaan kehittyneen vuonna 1647, tosiasiassa ei kuitenkaan ole yhtä tiettyä ajankohtaa, jolloin muutos olisi tapahtunut. Muutos ei koskaan tapahdu hetkessä. Historiallisesti katsottuna muutokset ovat tyypillisimmin tapahtuneet niin sanottujen aikakatkosten jälkeen. Tällaisen katkoksen jälkeen liike tai näky on vaihtanut suuntaa. Aikakerrostumissa tapahtuneiden katkosten jälkeen on liikuttu rajapinnalla. 1600-luvun puoliväliä voidaan pitää rajapintana[1].

Ihmisen tietoisuuden vaiheet liittyvät aikakerrostumiin mutta rakentuvat myös spatiaalisesti. Ihmiselle lajina tyypillisinä piirteinä pidetään muistamista ja ennakointia. Ajallista hahmottamista pidetään yhtenä erona eläimeen. Kuitenkin pidempään ihminen on hahmottanut suhdettaan tilaan, vaikkakin varsinaisesti kyse ei ole ollut subjektin asemoitumisesta ympäristöön vaan ajatus siitä, että se mitä näkyy, on yhteistä. Ihmisen näky on nykyään erilainen kuin mitä se oli 5000 vuotta sitten.

Miten ihminen käsitti itsensä luolamaalausta tehdessään? Aiemmin mainittiin, että ihmisen näkyyn liittyvä liike ja liikkeen välisyys on ihmisyyden ytimessä. Tälle liikkeelle ominaisia määreitä ovat jatkuvuus ja toisto. Ihminen ei tyytynyt maalaamaan vain kerran vaan hän alkoi toistaa maalausta. Luola oli paikka, jossa tila oli käsitettävissä konkreettisesti. Luola oli sisätila, -puoli, joka edusti myös paluuta kohtuun[2].

Liikettä tai näkyä on vaikea nähdä puhtaasti alkuperäisenä. Alkuperän käsite sinällään jo on kyseenalaistettava. Mitä se on? Jotain sinällään, jotain puhdasta. Les´ origin. An sich. Pystyisimmekö tarkastelemaan tätä ihmisen näkyä itsessään, omana itsenään. Immanuel Kant erotti noumenonin eli kohteen itsessään siitä, miten se ilmenee havaitsijalleen. Tällöin meidän pitäisi tarkastella ihmisen näkyä sinällään ja jättää ihminen eli tarkastelija tarkastelun ulkopuolelle.

Ilmari Kantisto on kuitenkin sitä mieltä, että tällainen kohteen alkuperän tarkastelu ei ole mahdollista[3]. Kohde on kontaminoitunut. Ihminen on jättänyt jäljen myös näkyynsä. Ihmisen näky ei ole puhdas.

Lian käsitteestä, ihminen jättää jälkensä, lika on olemassa vain suhteessa ihmiseen[4]. Näin ollen ihmisen käsitys itsestään on saastunut, vioittunut. (Ihminen osana maailman aikakerrostumia, 2016, Ida ho -ryhmä)

[1] Rajapintaa käsittelee mm. Banks, Levi.

apinoiden_kuningas_03_www-2

[2] Lacan

[3] Kantisto, Ilmari

[4] Lagarspetz, Olli

 

Kuva: Janne Mäkinen